Ajankäytön hallintaa
Hevosalan yrittäjä ja vapaa kirjoittaja lähtee ansaitsemalleen viikonloppulomalle Tallinnaan. Matkan valmistelu ja lähteminen itsessään on prosessi, jota ei jaksa käydä läpi montaa kertaa vuodessa, mutta jos kerran tai parikin pääsee vähän irtautumaan arjesta, niin…
Se menee näin: Kymmenen minuuttia ennen laivaan nousua soittaa Kaisa numeropalvelusta ja haluaa vain tarkistaa, että ovatko yhteystietosi heillä oikein. No eihän halua. Haluaa myydä sinulle näkyvyyttä ja tavoitettavuutta ja löydettävyyttä ja nettiklikkauksia vuodeksi vähän yli satasella. Kerrot, ettet halua tulla löydetyksi. Kaisa ei usko. Sanot, että sinulla on jo tarpeeksi asiakkaita. Kaisa tiputtaa hintaa viiteen kymppiin. Kaisalle on pakko lyödä luuri korvaan.
Menossa ollaan
Viisi minuuttia ennen laivaan nousua saat vihaisen viestin ihmiseltä, josta et ole koskaan ennen kuullutkaan. Hän kertoo odottaneensa soittoasi nyt viikon, ja toivoo, ettet ole ainakaan tänään tulossa heille, koska et ole ilmoittanut tulostasi, eikä hän ole kotona. Tekisi mieli vastata, että huoli pois, kuka ikinä oletkin, en ole tulossa vaan menossa, lomalle. Sen sijaan alat kuitenkin selvittää, kuka on luvannut kenelle, mitä, miksi ja miten tilanne saadaan korjattua. Samalla kaivat passia ja maihinnousukorttia taskustasi.
Liika on liikaa
Lauantai-iltana maalaat naamaasi lähteäksesi ravintolaan, kun puhelin soi. Et vastaa. Soi uudestaan. Et vastaa. Alkaa mietityttää, että kotona on varmaan joku hätä. Joku soittaa, että talo palaa tai lapsella on pää poikki tai vähintään kuusi hevosta on karannut. Puhelin soi kolmannen kerran.
Vastaat ja homman sävel on pelkistettynä tämä: ”No se on asiakas tässä terve. Muistatko kun soiteltiin elokuussa ja sanoit, että palataan asiaan lokakuussa…” Sinun tekee mieli huutaa luuriin, että lokakuu alkaa vasta huomenna ja sitä on senkin jälkeen vielä kolmekymmentä päivää jäljellä ja nyt on goddamn lauantai-ilta.
Sen sijaan kerrot, samalla kun yrität levittää luomiväriä mahdollisimman tasaisesti, että olet nyt lomalla ja asiaan voidaan palata heti maanantaina. Asiakas kertaa vielä kerran, mitä hänen asiansa koski silloin, kun hän elokuussa soitti, ja koskee siis edelleen. Sinä kertaat, että palataan asiaan maanantaina. Hän kertaa vielä kerran pääkohdat asiastaan, joka on ollut sinulle päivänselvä elokuusta asti. Sinä kertaat vielä kerran, että olet lomalla ja asiaan voidaan palata maanantaina. Luomivärit pilalla.
Työ- vai vapaa-aikaa?
Sunnuntaina puolenpäivän aikaan alkaa viestittely ryhmässä, joka liittyy työasioihin. Päätät olla avaamatta yhtään viestiä tästä ketjusta, mutta sitten hoksaat, että suunnitteilla voi olla jotain, missä ei päästä eteenpäin, ennen kuin kaikki ovat ottaneet asiaan jotain kantaa. Pakko lukaista noin kaksikymmentä viestiä ja todeta, ettei mitään kannanottoa sittenkään tarvita. No, hyvähän se on jo sunnuntaina alkaa virittäytyä vähän työmoodiin alkavaa viikkoa varten, vaikka lasten tuliaisostokset ovatkin vielä kesken. Eikö?
Ei. Yrittäjänä olemisessa parasta on minulle se, että voin tehdä töitä silloin, kun haluan. Kirous tuntuu olevan, etten voi olla täysin tekemättä niitä silloinkaan, kun en haluaisi. Rajanveto työajan ja vapaa-ajan välille on joissain kohdin yhtä häilyvä kuin rajanveto asiakkaan ja kaverin välille.
Olenko korvaamaton?
Minulla ei ole työpuhelinta ja henkilökohtaista puhelinta erikseen, koska kaikki nivoutuu kaikkeen. Sama ihminen voi soittaa minulle lapsen kaverin äitinä tai asiakkaana. Käskenkö häntä soittamaan eri numeroihin riippuen siitä, mitä asia koskee? Minulla on ihan tarpeeksi tekemistä siinä, että muistan pitää yhden puhelimen ladattuna ja tallessa, jos niitä olisi kaksi, niin molemmat olisivat hukassa, todennäköisesti samaan aikaan.
Ihminen, jolla on perhettä ja kauhea lauma eläimiä ei koskaan voi heittäytyä täysin tavoittamattomaksi. Tai siis varmaan voisi, jos olisi rautaiset hermot. En koe olevani korvaamaton (no ehkä vähän koen), mutta haluan olla tavoitettavissa, jos joku on pulassa.
Onko pyhäpäivällä väliä?
Tiedostan siis olevani osasyyllinen siihen, että minilomani ovat hieman repaleisia. Mutta en minä tästä kaikkea syytä ota. Koska minä en tajua, että mikä ihmisiä nykyään riivaa, ettei eroteta viikonpäiviä toisistaan? Kellonaikoja? Lauantai-iltana puoli seitsemän ei ole mikään aika soittaa kenellekään työasiaa, jolla ei ole mikään kiire vielä kuukauden päästäkään.
Syytän kaupan aukioloaikojen vapauttamista. Silloin, kun kaupat olivat iltamyöhällä ja sunnuntaisin kiinni, niin kaikki toiminta jotenkin pysähtyi. Ketään ei palveltu vuorokauden ympäri asioissa, jotka voi hoitaa arkena päiväsaikaan. Nyt mikään ei pysähdy. Mistä kukaan muistaa, mikä päivä on, kun aina voi mennä Saleen? Samalla kai siinä ajellessaan voi soitella hevosen rekisteröintiasiat kuntoon?
Asiakas on aina oikeassa
Toki syytän myös puhtaasti tilannetajun puutetta. Jos sinä soitat yrittäjälle työasiaa lauantaipäivänä, eikä hän vastaa puhelimeen, niin eikö hiivi sellainen ajatus mieleen, että onkohan tässä nyt sellainen juttu kuin vapaapäivä menossa? Kaikille ei hiivi. Osalle tulee sellainen olo, että jo on ihme, kun ei maksavaa asiakasta palvella. Minäpä soitan niin monta kertaa, että tuo vastaa ja kun vastaa, niin jaarittelen sen pyörryksiin.
Ylipäätään puhelimien mukana pitäisi nykyään jakaa sellaisia manuaaleja, joissa ihmisille kerrottaisiin, miten monta kertaa on kohteliasta koputtaa kesken toisen puhelun, jos mikään ei ole sillä hetkellä tulessa. Ja että sen sijaan, että soittaa kuusi kertaa, voi ensimmäisen yrityksen jälkeen laittaa viestin, missä esittää asiansa. Ja että työasian voi esittää virka-ajan ulkopuolella ensisijaisesti viestillä, johon ei ole pakko heti vastata. Ja että…
Tai ehkä vaan opettelen sanelemaan lomaviestin vastaajaan.
Vieraskynä:
12 vuotta äitinä, 15 vuotta yrittäjänä ja 30 vuotta heppatyttönä. Ajatuksia matkan varrelta.
– Veera Ahlgrén
